Hyvyyden puolustus

-->
Leo Lindstedt
Hyvyyden ja kauneuden puolustus
Tein elämänkumppanini kanssa ainutlaatuisen nostalgiavierailun entiseen kotikaupunkiimme Hyvinkäälle. Osallistuimme kehitysmaayhdistyksen puheenjohtajan syntymäpäiville, tapasimme kunnon kommunisteja, yhtä kunnon demareita ja koripalloilijoita sekä Baanapubin pitkän linjan upeita työntekijöitä. Ihan tuli mieleen Rauni Mollbergin elokuvan nimi monikossa: ”Aika hyviä ihmisiksi”. Kuin pisteenä i:n päälle saimme vielä kohdata lämpimiä ex-työtovereitamme Tornitien päiväkodissa Rajamäellä sekä Kiljavan opistolla.
Yksi särö meitä kohtasi. Helene Schjerfbeckin muistomerkissä Hämeenkadulla lukee näin: Luulen, että vain paluu yksinkertaisuuteen ja rauhaan, vaatimattomuuteen voi pelastaa
maailman. Pompöösi kauppakeskus Villa prameilee räikeänä vastakohtana hienon taiteilijan ajatuksille. Toivottavasti ostospyydys kaatuu omaan mahdottomuuteensa.
* * *
Hyvinkään vierailu pakotti miettimään mitä hyvyys ja kauneus ovat ja mitä ne eivät ainakaan ole.
Emme koskaan katso televisiosta mitään sellaisia ohjelmia, missä pudotetaan häviäjiä. Pudotuskisat ja turha kilpailu ruokkivat ihmisen pimeitä ja raakoja, pakkomielteisen voittamisen ja alistamisen tarpeita.
Myös työelämän arki houkuttelee tai pakottaa ihmisiä käyttämään kyynärpäitään ja kiusaamaan toisiaan: turbo- ja tuhokapitalismi kuluttaa luonnetta. Ahneus ja/tai työn menettämisen pelko vahvistavat viidakon julmaa lakia.
Kilpaurheilu – doping, kaukaloväkivalta sekä solvauksia ja rasismia viljelevät fanijoukot – vetoavat alhaisiin tunteisiin. Mollaamisen takana on usein oma paha olo. Se tekee ihmisestä rikkinäisen.
Politiikan areenat – valtuustot ja eduskunta – valitaan usein kilpailulla toisten mitätöimisessä. Se sitten usein jatkuu päätöksenteossa. - Valitettavasti luetuimmat ja katsotuimmat mediat otsikoivat ja myyvät retostelemalla yllä mainittuja ilmiöitä.
* * *
Toisinkin voi olla.
Ihmisellä on mahdollisuus moraalisesti toisenlaiseen: totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen ja rakkauteen. Toki yllä kuvatut ilmiöt sitä vaikeuttavat. Hyvyyteen ei tarvita uskontoa, mutta hiven kokemuksen tuomaa viisautta ja filosofiaa.
Filosofiaa – arjen viisautta - voi harrastaa puhumalla toisten ihmisten kanssa. Se voi tapahtua kotona, kaupassa, torilla, kurssilla, yleisessä saunassa ja vaikkapa kapakassa. Etsitään mikä meissä kaikissa on yhteistä, rakennetaan humanismin, hyvyyden ja kauneuden maailmankatsomus sen pohjalle: me haluamme antaa ja saada rakkautta, haluamme olla oman elämämme sankareita, vaikka se olisi mahdotontakin, haluamme auttaa ja saada apua. Kuten Antti Reini Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä sanoo: ”Jos näet minut kasvoillani katuojassa, käännä selälleen”.
Elämää ja hyvää moraalia ja hyvinvointia lisäävää kauneutta voi oppia myös taiteesta. Antiikin hyvefilosofia on käytännöllistä: jokaisen tulee kehittää omia hyveitään kuten kohtuutta, jaloutta, ystävällisyyttä.



Kirjoittaja on ikuinen, kriittinen idealisti

Jouluksi kotiin Bagdad

Leo Lindstedt

Jouluksi kotiin

Harrin mielestä maailma on yksi ja sama kaikille. Sodat ja väkivalta lisääntyvät. Me kaikki osallistumme maailman menoon – asumme sitten Bagdadissa, Johannesburgissa, New Yorkissa, Kiovassa tai Turussa. Me kaikki olemme vastuussa myös väkivallan kierteen pysäyttämisestä, Harrin unetkin tolkuttavat.

Sotilaslentokentältä ei nähnyt mitään sellaista, minkä Harrin mielikuvat Bagdadista olivat hänen tajuntaansa juurruttaneet. - Koskahan se käsky tulee, sanoi Harri käsittämättömän massiivisen helikopterin ohjaamossa vieressään istuvalle Kaleville. Kalevi vääntelehti istuimellaan tuskanhiki otsalla ja sormeili turvavöitään. Ohikiitävä sotilasambulanssi ei ainakaan helpottanut pelonsekaista jännitystä. Onneksi he pääsisivät pian joululomalle – ja kuuntelemaan paikan päälle kotikaupunkiinsa Turkuun joulurauhan julistusta.

Harri muisteli lapsuutensa iltoja. Kammarin kakluunin pellit on pantu kiinni. Pyöreä, valkoinen kakluuni hohkaa lämpöään. Hiilloksella halstrattujen silakoitten mädit ja maidit ovat Harrin herkkua. Vastahankitun Atlas-jääkaapin kylmettämä maito kruunaa makunautinnon.

Sielunsa silmin Harri näkee isän lukevan ääneen koko perheelle Tuhannen ja yhden yön satujen viisaita opetuksia ja valloittavia tarinoita upeasta Bagdadista, Sheheradzaden kauneudesta ja viisaudesta, Abun ja Niytynin ystävyydestä, nuoranpunoja Hassanista sekä kalastajasta ja pullon hengestä.

Mitä Harri nyt näkee ja kuulee tapahtuvan Bagdadissa. Usean vuoden kestänyt Irakin kaaos jatkuu, pahenee. Helvetti on irti. Runneltuja rakennuksia, palaneita autoja, tulipaloja, räjähdyksiä, ruumiita. Mikä voisi olla hänen osuutensa lapsuuden satujensa Bagdadin pelastamiseksi ja rakentamiseksi uuteen kukoistukseen?

Harrin mieleen palaa parin vuoden takaisen itsenäisyyspäivän tienoilla puhjennut kiivas keskustelu Suomen ulkopolitiikasta. Harri oli aina omasta mielestään ollut kunnon pasifisti. Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus sopi hänelle hyvin. – Olenko sittenkin naiivi idealisti, joka näin pakenee omaa vastuutaan, Harri muistaa silloin ajatelleensa. Ehkäpä nopean toiminnan joukoissa on sittenkin ajatusta. - Ehkä ne takaavat ettei Turku ole seuraava Bagdad, oli Tarjan mies Sulevikin sanonut, kun he olivat yhdessä katsoneet Laineen Tuntemattoman ties kuinka monennen kerran.

Harri ei pitänyt Sulevista. Tarjakin sai 30-vuotispävälahjaksi lopulta muistoksi ammottavan haavan jalkaansa. Sulevi oli tarttunut kaksin käsin Tarjaan ja tönäisi tätä rajusti. – Huora mikä huora, Sulevi säesti raivoaan. Tarja kaatui lasipöydän päälle. Pöytä ei hajonnut, mutta sen reuna iski Tarjan polveen ilkeän haavan. Sen arpea Tarja saa kantaa koko loppuikänsä, koska oli tanssinut kaksi tangoa peräkkäin Sulevin työkaverin kanssa Brankulla.

Mistä se pikkusisko on tuollaisen mustasukkaisen ja väkivaltaan taipuvan miehen löytänyt? Lapsina Tarja ja Harri eivät kotonaan koskaan nähneet ainakaan fyysistä väkivaltaa. Isä oli Tarjalle rakas, ei ainakaan hänelle vastakohtaa tarvinnut miehekseen etsiä.

- Tuota raivonpurkaustako se nopean toiminnan oikeutus merkitsee, Harri miettii. Hän pohtii merkillistä untansa. Siinä Tuhannen ja yhden yön tarinoitten nuori kuningas Agib laskeutuu taikahevosellaan Bagdadin torille. Agib siunaa kaupungin ja sen asukkaat ja nopean toiminnan joukkojen komentaja lennätetään takaisin kotikaupunkiinsa. - Niin mihin, Helsinkiin, Washingtoniin, Brysseliin. Sitä ei Harri pysty hahmottamaan.

* * *

Harri havahtuu tavallista kovempaan jysähdykseen. Tasainen ylilentävien hävittäjien jylinä, etäinen tykkituli ja hälytysajoneuvojen loputon ulina katkeaa mielettömään räjähdykseen. Valtava – onko se sienen muotoinen – savupilvi nousee Bagdadin itäpuolelle. Täällä hän nyt on - tekemässä omaa osuuttaan Suomen, EU:n, Naton vai YK:n lähettämänä – väliäkö sillä - palkkasoturina.

Harrin ja Kalevin vastuulla oleva joukkojenkuljetushelikopteri on viimeistä mallia. Nuoret turkulaismiehet saivat sen käyttöönsä syyskuun yhdentenätoista New Yorkin terrori-iskun vuosipäivänä. He tietävät että heidän tehtävänsä on noutaa kymmenen muuta suomalaista nopean joukon taistelijaa - läheltä tuota kammottavaa savupilveä. He kaikki pääsisivät jouluksi Suomeen ja kotiin – kuka vanhempiensa, kuka oman perheensä ja lapsiensa luo, kuka kapakkaan kertomaan sankaruudestaan – tai kauhuistaan.

• Ei olisi pitänyt lähteä tähän hulluun myllyyn, Kalevi sai sanotuksi
• En varmaan tule joulun jälkeen takaisin, rupean vaikka sotilaskarkuriksi, menen vaikka lusimaan, mutta tänne minua ei saa takaisin mikään mahti maailmassa, Harri kiristää hampaittensa välistä
• Mutta nyt on haettava kaverit, missähän kunnossa ovat, Kalevi kuiskaa ja huutaa yhtä aikaa.

Harrin mieli myllää helikopterin lapojen kiihtyvässä paukkeessa. Olisinpa Aladdin ja tuo hänen taikalamppunsa. Harri kyllä tietäisi, mitä pyytäisi lampun hengeltä – tai kuningas Agibilta. Tuhannen ja yhden yön satujen lumouksena taikahevonen potkaisisi sodan pahoilta taikureilta tosien silmän sokeaksi ja Aladdin syöksisi pahimmat päättäjät suin päin valtamereen.

. Maailma pelastuisi, Bagdad kylpisi auringossa, sulttaani Harun al Rasid pukeutuisi uudelleen tavalliseksi kansalaiseksi, lyöttäytyisi juttelemaan naisten, miesten ja lasten kanssa ja ymmärtäisi mitä ihmiset kaipaavat elämältä.

Miksi eivät meidän ministerimme tehneet kuten tuo Harun al Rasid?

Pelko jäytää sielua kuin Rainer Werner Fassbinderin tuskaisessa elokuvassa. Harri yrittää voittaa pelon kuvittelemalla, mitä kertoa lapsilleen uudelleen rakennetusta Bagdadista. Edessä näkyvät savupatsaat tekevät kuvittelun mahdottomaksi. Tuska raastaa sydäntä.

Kalevi ohjaa helikopterin lähelle suomalaisten tukikohtaa. Savun ja jonkin oudon palavan aineen yhtä aikaa makea ja hapan haju tunkeutuu helikopterin ohjaamoon. Harri ja Kalevi eivät osaa päättää, minne laskeutua. Heidän ei tarvitsekaan osata, joku muu mahti on tehnyt sen heidän puolestaan.

* * *

Kaksi ensimmäistä sinkkiarkkua saapuu Suomen Turkuun jouluksi.

Hellä kapina

Hellä kapina

Leo Lindstedt

Hellä kapina

”Miks kannat meitä polkee, miks saappaat raatelee,

vaikoroivat ruusut ja haavans näyttävät”

Näin kirjoitti - ehkä itsestään - hellän kapinan herkkä kaunosielu Dan Andersson kääntämässäni runossa Soittoniekan hautajaissaatto.

Dan Andersson – tuo uneksija, panteisti ja työväenkin runoilija – kapinoi hellästi kuten saman kapinan suomalainen jälkeläinen Tommy Tabermann. He kapinoivat kaikkea sellaista vastaan joka tappaa rakkauden ihmisistä – epäoikeudenmukaisuutta, rahan valtaa, kovuutta ja tunteettomuutta vastaan. Herkkyyden, rakkauden, kauneuden, lämmön, ruusujen, metsälampien, meren ulapan puolesta - kestävä, hedelmällinen ja hellä kapina.

Ehkäpä Hyvinkäällä aikanaan toiminut Rakkauden yliopisto sai alkuvoimansa jostain samansuuntaisesta ja yritti auttaa ihmisiä varjojen valhemaailmasta auringon valoon, löytämään hyvän ja kauniin idean kuten Platonin luolavertauksessa.

Minun sielunmaisemaani Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat jättäneet umpeen kasvamattomat urat. Luen heitä alkukielillä ja tulen vakuuttuneeksi, että koskaan ei voi kirjoittaa liian kauniisti.

Soittoniekan hautauksen yllä siteeratussa kohdassa on toki kysymys Soittoniekka Ollen, Dan Anderssonin alter egon hautajaissaatosta. Olle, aurinkoinen aamu, ruusut ja apilat ilmentävät runossa hyvyyttä, unelmia ja kauneutta ja ehkä kengän kannat, saappaat tahtomattaankin kovuutta, välinpitämättömyyttä ja väärää valtaa.

Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat nukkuneet pois. Niin on myös rakas ystäväni. Jos joku olisi kaivannut housuja, hän olisi riisunut omansa ja ojentanut ne tarvitsijalle. Vaan ystäväni joutui ammatikseen hieromaan kauppaa. Se musersi hänen hellän kapinansa. Ei ole uneksijalle ja pyyteettömän hyvän etsijälle sijaa maailmassamme.

”Yli raivoisien vesien soi yö jo rukoukseen

sillä soittoniekka, uneksija kuollut on”

Miksi mykkyys hyvästä on elämän arkea? Miksi puhumme enemmänkin raskaista saappaista kuin villikukkain kaunistamasta maasta tai tanssista halki keväisen metsän? Moitimme toistemme virheitä, emme ylistä heidän sielunsa kauneutta, rohkeutta ja elämänkokemuksensa tuomaa viisautta ja kypsyyttä – sydämensivistystä.

Sanat ovat tekoja, mutta niin on sanattomuuskin. Sanattomuus on alistumista nykypahaan.

Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kyseenalaistaa arvojaan ja asenteitaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää kääntää pettymykset voimavaraksi – rakentaa yhdessä arvokkaampi elämä itselle, läheisille – koko maailmalle.

Päästäkäämme unelmamme irti ja julki. Hellä kapina sulattaa maailman pahuuden temmellyskentästä aika hyvien ihmisten juhlaksi. Dan Anderssonin Luossan kerjäläisessä se alkaa näin:

”Jostain vuorten tuolta puolen, tuolta puolen kukkain laulun,

takaa sydämeni kuuman, jostain takaa tähtien

kuulen, joku kulkee kuiskii, houkuttaa ja pyytää mukaan,

sillä maata jota poljen koskaan omistaa voi en”

En spelmans jordafärd

En spelmans jordafärd

Förr än rosig morgon lyser över Himmelmora kam,
se, då bärs där ut en död från Berga by.
Över backarnas små blommor går det tysta tåget fram,
under morgonhimlens svala, gråa sky.
Tunga stövlar taga steg över rosensållad teg,
tunga huvuden sej böja som i bön.
Bort ur ödemarkens nöd bärs en drömmare som död,
över äng som under daggen lyser grön.
Han var underlig och ensam, säja fyra svarta män,
han led ofta av brist på husrum och bröd. -
Se en konung, säja rosorna, och trampas på igen,
se en konung och en drömmare är död!
Det är långt, säja bärarna, det känns som många mil,
och när hetare blir dagen går man trött. -
Gången varligt, talen sakta, susar sälg och sjunger pil,
det är kanske någon blomma som har dött.
Men när kistan vaggar svart genom vårens gröna skog,
går en tystnad genom morgonvaknad teg,
och då stannar västanvinden för att lyssna vem som tog
mitt i rosorna så tunga steg.
Det är bara Olle spelman, susar tall och sjunger gran,
han har lyktat sina hemlösa år. -
Det var lustigt, svarar vinden, om jag vore en orkan,
jag skulle spela hela vägen där han går!
Över ljung och gula myrar gungas hårda döda ben,
gungas tröttsamt genom skogens bleka ro.
Men när kvällen svalkar härlig över lingonris och sten,
hörs det tunga tramp i Himmelmora mo.
Tramp av fyra trötta män, som i sorg gå hem igen,
och de böja sina huvun som i bön.
Men djupt i djupa grova spår trampas rosorna till sår,
mitt i äng som under daggen lyser grön.
Han är borta, säja fyra, det blir tungt för hans mor,
som på fattiggåln i Torberga går. -
Varför trampas vi av klackar, varför slitas vi av skor?
jämra rosorna och visa sina sår.
Det är döden som har dansat genom Himmermora mo,
susa tistlarna på klövervallens ren.
Han har slipat er till träck med sin gamla grova sko,
när han dansade med drömmarens ben.
Över gräs och gråa hus flyger natten som ett sus,
bleka stjärnor blinka fattigt från sin sky.
Över heden ifrån väster nedåt tjärnen går ett ljus,
går en sång över näckrossållad dy.
Och stormen sjunger svart och vitt
och i skum kring Härnaön
sjunga vågorna om ödemarkens nöd.
Över svarta vreda vatten spelar natten upp till bön,
ty en spelman och en drömmare är död.



Dan Andersson, käännös Leo Lindstedt









Soittoniekan hautajaissaatto

Aamurusko nousee yli Himmelmoran harjun

katso, jo kannetaan vainajaa Bergan kylästä

Yli mäkien ja kukkien kulkee saatto hiljainen

aamun viileän ja harmaan taivaan alla

Raskaat saappaat astuu yli sarkain ruusuisten

päät raskaat taipuvat kuin rukoukseen

Pois puutteest erämaan vie tie uneksijan kuolleen

yli niityn jolla viherkaste kimmeltää

Hän outo oli, yksinäinenkin, neljä mustaa miestä puhuu

usein kärsi pulaa asuinsijasta ja leivästä

Katso kuningas, sanoo ruusu, taas sen päälle poljetaan

katso kuningas ja uneksija kuollut on!

Matka pitkä, mont penikulmaa, huokaa kantajat

päivän kuumetessa väsyy jalkamme

Kulje varoen, puhu hiljaa, humajaa raita, laulaa paju

ehkä eräs kukka kuollut on

Musta arkku keinuu läpi metsän kevätvihreän,

kulkee hiljaisuus läpi aamuvirkun laihon

ja länsituuli pysähtyy kuin kuunnellakseen kuka

keskellä ruusuin niin raskain kulkee askelin.

Se on soittoniekka Olle, humisee mänty, laulaa kuusi

hän päättänyt on kodittomat vuotensa

Kummallista, vastaa tuuli, jos pyörremyrsky oisin

koko matkan missä kulkee mä soittaisin

Yli kanervain ja keltasoiden kuolleet, kovat luut

uupuneina keinuu,läpi metsän lepoon kalpean

Ilta viilentyy ihanana ylle kivien, puolukoiden,

käy raskas poljento yli Himmelmoran nummen.

Neljä surunväsyttämää miestä kulkee kotiin taas

päänsä taipuvat kuin rukoukseen.

Syvin, karkein jäljin haavat ruusuihin poljetaan

keskel niityn, kasteen loiston vihreän

Hän on poissa, puhuu neljä, tulee raskast äidilleen,

hän Torbergan köyhäintaloon joutuu

Miksi kannat meitä polkee, miksi kengät raatelee?

Vaikeroivat ruusut ja haavans näyttävät

Vaan Kuolema on tanssinut yli Himmelmoran kankaan.

humisevat ohdakkeet pientareella apilanurmen.
Hän teidät lokaan polki järeällä kengällään
kun hän tanssi kera uneksijan luiden

Yli ruohon, harmain talojen yö kiitää humisten

tähdet kalpeat tuikkivat heikkoina

Lännest yli nummen alas lampeen kulkee valo

soi laulu yli lumpeitten ja liejun

Myrsky kuohuu valkoisena ja mustana.

ja Härnaön hämäryyden ympärillä

aallot laulaa tuskast erämaan

Yli raivoisien vesien soi yö jo rukoukseen

sillä soittoniekka, uneksija kuollut on

Riiasta Riikaan

Riiasta Riikaan

Kolmas kerta toden sanoo. No ei. Aiomme mennä Riikaan vielä uudestaan.

Ensimmäisellä kerralla noin kymmenen vuotta sitten matkan kohokohtana osallistumme kuin sattumalta juhlatilaisuuteen Vapaudenpatsaalla. Kymmenen metrin päässä meistä seisoo ryhdikäs ja komea Latvian presidentti Vaira Vike-Freiberga . Käsittämättömän lämmin, koskettava ja rauhallinen tunnelma valtaa mielen neuvostovallankin ajan yli säilyneen muistomerkin aukiolla. Sotilaat ja poliisit ovat kuin osa kansaa ja punavakoiset liput sykähdyttävät kauneudellaan. Latvian usein totisett ihmiset hymyilevät tässä ja nyt kilpaa auringon kanssa.

Toki jo silloin ååkaamme raitiovaunuilla kansan parissa, ihmettelemme uusien lähiöitten tiiviisti rakennettuja, mutta värikkäitä taloja ja käymme turistipyydysten ulkopuolella kansankuppiloissa nauttimassa maukkaita ja halpoja ruokia ja juomia.

Olisi kuitenkin pyhäinhäväistys, ellei kerro Riian jugendkeskustasta. Yli 800 sataa lähinnä 1800-rakennetut, paikallisilla aiheilla koristetut, silmiä hivelevät kaunottaret eivät ole turhaan saaneet Unescon maailmanperintökohteen arvoa vuonna 1997

* * *

Toisella kerralla mukana on 75-vuotias serkkuni. Onhan se pakko näyttää hänellekin Mustapäiden talo ja pari mahtavaa kirkkoa – eikä niissä mitään vikaa. Keskustori ja Zeppeliinikauppahalli mykistävät. Serkkuni käsilaukun hihna ommellaan ehjäksi muistaakseni kahdella latilla. Kaksi miestä kantavat halliin säkillisen eläviä kaloja. Mitäpä moiseen lisäämistä.

Yksi raitiovaunuretkistämme ohjautuu kuitenkin Lidon virkistäytymiskeskukseen. Se on kuin länsimaisen, porvarillisen elämäntavan unelma. No onneksi on siellä toki siisti vessa ja samalla raitiovaunulla pääsee paluumatkalle Daugavan eli Väinäjoen yli.

Vertailemme myös hintoja. Vakiojuomamme – yksi iso ja yksi pieni olut ja 12 cl valkoviiniä maksaa keskustassa kolmesta neljään latiin. Vaan matkustammepa kolmosen raitiovaunulla K. Barona katua muutama kilometri, niin sama yhdistelmä maksaa 0,85 latia. Juomien laatueroista en osaa sanoa. Riga Balsam on tarjouksessa – huh huh mikä hinta/laatu/määrä -suhde.

Onneksi löydämme kakkosen ratikalla työläiskaupunginosan Agensnskalnsin. Toinen toistaan ihmeellisemmät puutalot ja pihapiirit lumoavat mielen. Kauppahalli ja -tori ovat kuin lapsuutemme Turusta parhaimmillaan.

* * *

Tämän vuoden huhtikuinen matka lämmittää eniten mieltä, varsinkin kun mukanamme ovat tosi hyvät, ikäisemme ystävät. Aikaisempi kokemus ja valmistautuminen tietenkin vaikuttavat. Ymmärrämme valita aikaisempia pidemmän – yli viiden päivän matkan. Hankimme heti alkajaisiksi ns. Riga Cardin, millä saa matkustaa mielin määrin julkisissa kulkuneuvoissa, pääsee moneen museoon ilmaiseksi ja saa vielä alennuksia ravintoloista ja kaupoista. Tosin viime mainitut jäävät käyttämättä.

Hotellimme sijaitsee sairaalaa vastapäätä ja hyvien liikenneyhteyksien päässä. Tosin parhaaseen löytämäämme ruokaravintolaan – Krogs Citi Laiki Pubiin - matkaa kertyy vain puoli kilometriä ja hotellin ulko-ovesta kymmenen metrin päässä on oiva kauppa ja viihtyisä ravintola.

Historiasta ja sen todellisuudesta kiinnostuneille suosittelemme ehdottomasti Miehitysmuseota Mustapäiden huikeitten talojen eteen pystytetyssä järkyttävän rumassa, harmaan mustassa laatikkorakennuksessa. Kertomukset ja valokuvat niin saksalais- kuin neuvostoliittolaismiehityksestä eivät jätä ketään kylmäksi tai välinpitämättömäksi.

Nostalgiaosamme vie meidät K. Barona katu 126 viehättävään kahvilaan. Sen työntekijän kielitaito rajoittuu äidinkieleen. Onneksemme paikalle sattuu Renars, nuori englanninkielentaitoinen mies.

Hänen avullaan saamme nautituksi maukkaat borssikeitot, paikalliset oluet ja vodkaruokaryypyt. Sellaisia Renarseja tämä maailma tarvitsee!

Raitiovaunulla numero 11 kannatta ajaa koilliselle päätepysäkille. Kun kävelee pysäkiltä pari kolmesataa metriä eteenpäin, voi poiketa upea päiväkodin ja aidattujen ökytalojen välistä Kisezers-järven rantaan ilmeisesti kaupungin omistamalle yleiselle hiekkarannalle. Takaisin kaupunkiin voi matkustaa aivan toista reittiä vaikkapa bussilla.

Jurmalaankin matkaamme ihan ilman uima-asuja. Ehkäpä siellä on vielä huhtikuussa meille sopivan ruuhkatonta ja saapa armenialaisravintolasta härän kieltä piparjuurikastikkeen kera. Puutalojen mielikuvituksellisuus panee haukkomaan henkeä.

Vielä löydämme hotellimme läheltä kolmannen – Widzemes -torin. Baskerivalikoimamme rikastuu metsänvihreän värisellä ja pari kilohailipurkkiakin tarttuu ennestään lähes tyhjään ostoshaaviimme. Paikallinen Moka -likööri lämmittää mieltä ja kroppaa vaatimattomassa, mutta siistissä kahvilassa.

Paluumatkan alku on viedä hermot. Noin puoli tuntia kestävä moottoripyöräkaravaani tukkii keskustan tärkeimmät liikenneväylät. Tahallinen ja tahaton meteli piinaa tuhansia ihmisiä. Muu liikenne on kaaoksissa. Varmaan moni myöhästyy sovituilta tapaamisilta ja joku ehkä kauemmaksi, toiseen maahankin lähtevästä kulkuneuvosta – junasta, bussista, laivasta tai lentokoneesta.

Me toki ehdimme ja nautimme näkemästämme kun raitiovaunussa ja bussissa latvialaisnuorukaiset antavat paikkansa vanhuksille.

Muuttuuko ihminen

Leo Lindstedt

Muuttuuko ihminen

Nuorempana Hannu olisi antanut vaikka vaatteet päältään, jos joku olisi tarvinnut ja pyytänyt. Itse Hannu puolestaan pyysi, että pelikaverit tarjoisivat hänelle oluet. Ja kyllä he tarjosivat – olihan Hannu jälleen rehdillä esimerkillään johtanut joukkueensa voittoon. Hän ei osannut eikä halunnut laskea sen paremmin vaatteittensa kuin juomiensa oluttuoppien hintaa.

Ravintola Sillassa Hannu ja paras pelikaverinsa Lauri panivat aina illan päätteeksi jukeboksista soimaan Pauli Räsäsen Kotkan ruusun ja Taisto Ahlgrenin Pettäjän tien

Hannu ajautui kauppaopistoon ja sen jälkeen myyntimieheksi isoon firmaan, mies joka ei alun perin halunnut ymmärtää kaupankäynnistä yhtään mitään. Nyt kaupanhieronta, luvut ja prosentit olivat hänen ammatissaan pärjäämisen elinehto.

Ja kyllä sielunsa myymisestä myös ruhtinaallisesti palkittiin – palkkapussi kasvoi, samoin auto ja asunto. Asunto oli tosin nyt tyhjillään, vain naapurien kadehdittavana – ja myytävänä kun Seija lähti.

Ei ollut rajaa myöskään Hannun joululahjaksi saamilla konjakkipulloilla eikä työnantajan maksamilla messu- ja myyntimatkoilla.

* * *

Tallinnassa Hannu oppii että naisen ruumiinkin voi ostaa. Ljuba – vironvenäläinen asuu Koplissa, myy ja tarjoilee ruokaa ja juomaa päätepysäkin Heliennessa ja Sepan baarissa, asuu baarin takana. Myy itseään keskustan turistipyydyksissä ja ravintoloissa.

Ljuba pitää Hannusta ja Hannu Ljubasta. Hannu ei toki nauti nyt ensimmäistä kertaa Ljuban seurasta ja palveluista.

• Sinä olet myynyt sielusi, minä myyn ruumistani, Ljuba sanoo Hannulle. Siihen lauseeseen loppuu Hannun oppima käsitys kaupankäynnin kaikkivoipaisuudesta.

Hannu kaivaa kädet täristen esiin lompakkonsa sivulokerosta rypistyneen paperin. Hän ojentaa sen Ljuballe. Hannu pyytää Ljubaa lukemaan sen ääneen.

- Se maksaa sitten 200 kroonia, Ljuba hymyilee. Hannu kaivaa kroonit lompakostaan. Ljuba alkaa lukea.

LAPSUUDEN SANKARILLE

Mies, aikuinen mies

istuu valkoisessa muovisessa puutarhatuolissamme.

Hän on painanut kädet kasvoilleen, ja kyyristynyt.

Tiedän että hän itkee, näen hänen äänettömän nyyhkytyksensä.

Ruskea kaljapullo on kaatunut ruohikkoon.

Minä olen kahdeksan vuotta ja luotan tuohon mieheen

menisin hänen syliinsä, jos isäni olisi poissa

ja tarvitsisin lohdutusta.

Nyt hän tarvitsisi lohdutusta

mutta olen hämmentynyt

eikä kukan muukaan ota aikuista miestä syliinsä.

Ei kaatunut kaljapullokaan.

Olenko surullinen? Olen joskus, mutten koskaan niin surullinen,

kuin sinun epätoivosi, johon hukuttaudut.

Sinä uskoit niin paljon ihmiseen.

Miksi et usko itseesi?

• Siitä on viisi vuotta aikaa. Sain sen Laurilta, naapuriltani ja parhaalta pelikaveriltani. Hänen runoratsutyttärensä Johanna oli kirjoittanut sen 16-vuotiaana.

Ljuba antaa Hannulle takaisin runon ja rahat. Hän etsii käsilaukkunsa. Kaivaa sieltä vihon, etsii sivun. Ljuba pyytää Hannua lukemaan sen hänelle ääneen. Ja Hannu lukee.

Ljuba, Ljuba, sisareni

näytät niin kauniilta, onnelliselta

huomenna täytät kuusitoista vuotta

minä rakastan sinua - aina

Minua pelottaa

Mikä meitä odottaa

millä elämme kunniallisesti

kun muutamme äidin luota

Katso millä Ina elää

haluatko samaa

Minä rakastin Inaa

Ina minua, mutta sitten

• Ei ollut Inalla ja Ljuballa paljon vaihtoehtoja, kyllä Ljosha sen aavisti, Ljuba kuiskaa.

Kaupankäynti muuttuu koko yön ajatusten ja tunteiden vaihdoksi hotelli Bernissä. Bernin lämmin vastaanottovirkailija Kadri tietää toki Ljuban ammatin, mutta sisäänkirjoittaa hänet yhdessä Hannun huoneeseen. Ei ole Kadrista ruumiinsa myyvien moralistiksi, niin hyvin hän tuntee monen nuoren naisen elämäntilanteen.

Olisiko jokin muu sittenkin mahdollista kuin sielunsa ja ruumiinsa myyminen? Vaan mitä se maksaisi. Mikä olisi elämäntavan muutoksen hinta?

Sitä Hannu ja Ljuba pohtivat sen yön ja pari seuraavaa. Raitiovaunulla he menevät Kopliin ja Ljuban kotiin. Nadja-äidin radiossa Georg Ots laulaa:

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan.

Jos luottaa uskaltaa niin myöskin voittaa

ja löytää uuden ihmisen

Samalla kakkosen raitiovaunulla Hannu ja Ljuba matkaavat myös Sikupilliin. Siellä Ljosha korjaa Baar Majakan ulkoportaita. Ljosha halaa Ljubaa – siitä ei ole tulla loppua. Ljosha katsoo Hannua silmiin, katseet kohtaavat.

• Ensi viikolla menen laatoittamaan Jaamaturgin yleisökäymälää, Ljosha hymyilee. Äitikin saa osan palkastani ja on Ljubakin äitiä auttanut. Kuka sinä olet, Ljosha kysyy.

Hannu ei osaa vastata. Hän vain miettii, että onneksi hänellä oli Johannan kirjoittama runo mukanaan.

Muuttuuko ihminen?