Jouluksi kotiin Bagdad

Leo Lindstedt

Jouluksi kotiin

Harrin mielestä maailma on yksi ja sama kaikille. Sodat ja väkivalta lisääntyvät. Me kaikki osallistumme maailman menoon – asumme sitten Bagdadissa, Johannesburgissa, New Yorkissa, Kiovassa tai Turussa. Me kaikki olemme vastuussa myös väkivallan kierteen pysäyttämisestä, Harrin unetkin tolkuttavat.

Sotilaslentokentältä ei nähnyt mitään sellaista, minkä Harrin mielikuvat Bagdadista olivat hänen tajuntaansa juurruttaneet. - Koskahan se käsky tulee, sanoi Harri käsittämättömän massiivisen helikopterin ohjaamossa vieressään istuvalle Kaleville. Kalevi vääntelehti istuimellaan tuskanhiki otsalla ja sormeili turvavöitään. Ohikiitävä sotilasambulanssi ei ainakaan helpottanut pelonsekaista jännitystä. Onneksi he pääsisivät pian joululomalle – ja kuuntelemaan paikan päälle kotikaupunkiinsa Turkuun joulurauhan julistusta.

Harri muisteli lapsuutensa iltoja. Kammarin kakluunin pellit on pantu kiinni. Pyöreä, valkoinen kakluuni hohkaa lämpöään. Hiilloksella halstrattujen silakoitten mädit ja maidit ovat Harrin herkkua. Vastahankitun Atlas-jääkaapin kylmettämä maito kruunaa makunautinnon.

Sielunsa silmin Harri näkee isän lukevan ääneen koko perheelle Tuhannen ja yhden yön satujen viisaita opetuksia ja valloittavia tarinoita upeasta Bagdadista, Sheheradzaden kauneudesta ja viisaudesta, Abun ja Niytynin ystävyydestä, nuoranpunoja Hassanista sekä kalastajasta ja pullon hengestä.

Mitä Harri nyt näkee ja kuulee tapahtuvan Bagdadissa. Usean vuoden kestänyt Irakin kaaos jatkuu, pahenee. Helvetti on irti. Runneltuja rakennuksia, palaneita autoja, tulipaloja, räjähdyksiä, ruumiita. Mikä voisi olla hänen osuutensa lapsuuden satujensa Bagdadin pelastamiseksi ja rakentamiseksi uuteen kukoistukseen?

Harrin mieleen palaa parin vuoden takaisen itsenäisyyspäivän tienoilla puhjennut kiivas keskustelu Suomen ulkopolitiikasta. Harri oli aina omasta mielestään ollut kunnon pasifisti. Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus sopi hänelle hyvin. – Olenko sittenkin naiivi idealisti, joka näin pakenee omaa vastuutaan, Harri muistaa silloin ajatelleensa. Ehkäpä nopean toiminnan joukoissa on sittenkin ajatusta. - Ehkä ne takaavat ettei Turku ole seuraava Bagdad, oli Tarjan mies Sulevikin sanonut, kun he olivat yhdessä katsoneet Laineen Tuntemattoman ties kuinka monennen kerran.

Harri ei pitänyt Sulevista. Tarjakin sai 30-vuotispävälahjaksi lopulta muistoksi ammottavan haavan jalkaansa. Sulevi oli tarttunut kaksin käsin Tarjaan ja tönäisi tätä rajusti. – Huora mikä huora, Sulevi säesti raivoaan. Tarja kaatui lasipöydän päälle. Pöytä ei hajonnut, mutta sen reuna iski Tarjan polveen ilkeän haavan. Sen arpea Tarja saa kantaa koko loppuikänsä, koska oli tanssinut kaksi tangoa peräkkäin Sulevin työkaverin kanssa Brankulla.

Mistä se pikkusisko on tuollaisen mustasukkaisen ja väkivaltaan taipuvan miehen löytänyt? Lapsina Tarja ja Harri eivät kotonaan koskaan nähneet ainakaan fyysistä väkivaltaa. Isä oli Tarjalle rakas, ei ainakaan hänelle vastakohtaa tarvinnut miehekseen etsiä.

- Tuota raivonpurkaustako se nopean toiminnan oikeutus merkitsee, Harri miettii. Hän pohtii merkillistä untansa. Siinä Tuhannen ja yhden yön tarinoitten nuori kuningas Agib laskeutuu taikahevosellaan Bagdadin torille. Agib siunaa kaupungin ja sen asukkaat ja nopean toiminnan joukkojen komentaja lennätetään takaisin kotikaupunkiinsa. - Niin mihin, Helsinkiin, Washingtoniin, Brysseliin. Sitä ei Harri pysty hahmottamaan.

* * *

Harri havahtuu tavallista kovempaan jysähdykseen. Tasainen ylilentävien hävittäjien jylinä, etäinen tykkituli ja hälytysajoneuvojen loputon ulina katkeaa mielettömään räjähdykseen. Valtava – onko se sienen muotoinen – savupilvi nousee Bagdadin itäpuolelle. Täällä hän nyt on - tekemässä omaa osuuttaan Suomen, EU:n, Naton vai YK:n lähettämänä – väliäkö sillä - palkkasoturina.

Harrin ja Kalevin vastuulla oleva joukkojenkuljetushelikopteri on viimeistä mallia. Nuoret turkulaismiehet saivat sen käyttöönsä syyskuun yhdentenätoista New Yorkin terrori-iskun vuosipäivänä. He tietävät että heidän tehtävänsä on noutaa kymmenen muuta suomalaista nopean joukon taistelijaa - läheltä tuota kammottavaa savupilveä. He kaikki pääsisivät jouluksi Suomeen ja kotiin – kuka vanhempiensa, kuka oman perheensä ja lapsiensa luo, kuka kapakkaan kertomaan sankaruudestaan – tai kauhuistaan.

• Ei olisi pitänyt lähteä tähän hulluun myllyyn, Kalevi sai sanotuksi
• En varmaan tule joulun jälkeen takaisin, rupean vaikka sotilaskarkuriksi, menen vaikka lusimaan, mutta tänne minua ei saa takaisin mikään mahti maailmassa, Harri kiristää hampaittensa välistä
• Mutta nyt on haettava kaverit, missähän kunnossa ovat, Kalevi kuiskaa ja huutaa yhtä aikaa.

Harrin mieli myllää helikopterin lapojen kiihtyvässä paukkeessa. Olisinpa Aladdin ja tuo hänen taikalamppunsa. Harri kyllä tietäisi, mitä pyytäisi lampun hengeltä – tai kuningas Agibilta. Tuhannen ja yhden yön satujen lumouksena taikahevonen potkaisisi sodan pahoilta taikureilta tosien silmän sokeaksi ja Aladdin syöksisi pahimmat päättäjät suin päin valtamereen.

. Maailma pelastuisi, Bagdad kylpisi auringossa, sulttaani Harun al Rasid pukeutuisi uudelleen tavalliseksi kansalaiseksi, lyöttäytyisi juttelemaan naisten, miesten ja lasten kanssa ja ymmärtäisi mitä ihmiset kaipaavat elämältä.

Miksi eivät meidän ministerimme tehneet kuten tuo Harun al Rasid?

Pelko jäytää sielua kuin Rainer Werner Fassbinderin tuskaisessa elokuvassa. Harri yrittää voittaa pelon kuvittelemalla, mitä kertoa lapsilleen uudelleen rakennetusta Bagdadista. Edessä näkyvät savupatsaat tekevät kuvittelun mahdottomaksi. Tuska raastaa sydäntä.

Kalevi ohjaa helikopterin lähelle suomalaisten tukikohtaa. Savun ja jonkin oudon palavan aineen yhtä aikaa makea ja hapan haju tunkeutuu helikopterin ohjaamoon. Harri ja Kalevi eivät osaa päättää, minne laskeutua. Heidän ei tarvitsekaan osata, joku muu mahti on tehnyt sen heidän puolestaan.

* * *

Kaksi ensimmäistä sinkkiarkkua saapuu Suomen Turkuun jouluksi.

Hellä kapina

Hellä kapina

Leo Lindstedt

Hellä kapina

”Miks kannat meitä polkee, miks saappaat raatelee,

vaikoroivat ruusut ja haavans näyttävät”

Näin kirjoitti - ehkä itsestään - hellän kapinan herkkä kaunosielu Dan Andersson kääntämässäni runossa Soittoniekan hautajaissaatto.

Dan Andersson – tuo uneksija, panteisti ja työväenkin runoilija – kapinoi hellästi kuten saman kapinan suomalainen jälkeläinen Tommy Tabermann. He kapinoivat kaikkea sellaista vastaan joka tappaa rakkauden ihmisistä – epäoikeudenmukaisuutta, rahan valtaa, kovuutta ja tunteettomuutta vastaan. Herkkyyden, rakkauden, kauneuden, lämmön, ruusujen, metsälampien, meren ulapan puolesta - kestävä, hedelmällinen ja hellä kapina.

Ehkäpä Hyvinkäällä aikanaan toiminut Rakkauden yliopisto sai alkuvoimansa jostain samansuuntaisesta ja yritti auttaa ihmisiä varjojen valhemaailmasta auringon valoon, löytämään hyvän ja kauniin idean kuten Platonin luolavertauksessa.

Minun sielunmaisemaani Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat jättäneet umpeen kasvamattomat urat. Luen heitä alkukielillä ja tulen vakuuttuneeksi, että koskaan ei voi kirjoittaa liian kauniisti.

Soittoniekan hautauksen yllä siteeratussa kohdassa on toki kysymys Soittoniekka Ollen, Dan Anderssonin alter egon hautajaissaatosta. Olle, aurinkoinen aamu, ruusut ja apilat ilmentävät runossa hyvyyttä, unelmia ja kauneutta ja ehkä kengän kannat, saappaat tahtomattaankin kovuutta, välinpitämättömyyttä ja väärää valtaa.

Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat nukkuneet pois. Niin on myös rakas ystäväni. Jos joku olisi kaivannut housuja, hän olisi riisunut omansa ja ojentanut ne tarvitsijalle. Vaan ystäväni joutui ammatikseen hieromaan kauppaa. Se musersi hänen hellän kapinansa. Ei ole uneksijalle ja pyyteettömän hyvän etsijälle sijaa maailmassamme.

”Yli raivoisien vesien soi yö jo rukoukseen

sillä soittoniekka, uneksija kuollut on”

Miksi mykkyys hyvästä on elämän arkea? Miksi puhumme enemmänkin raskaista saappaista kuin villikukkain kaunistamasta maasta tai tanssista halki keväisen metsän? Moitimme toistemme virheitä, emme ylistä heidän sielunsa kauneutta, rohkeutta ja elämänkokemuksensa tuomaa viisautta ja kypsyyttä – sydämensivistystä.

Sanat ovat tekoja, mutta niin on sanattomuuskin. Sanattomuus on alistumista nykypahaan.

Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kyseenalaistaa arvojaan ja asenteitaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää kääntää pettymykset voimavaraksi – rakentaa yhdessä arvokkaampi elämä itselle, läheisille – koko maailmalle.

Päästäkäämme unelmamme irti ja julki. Hellä kapina sulattaa maailman pahuuden temmellyskentästä aika hyvien ihmisten juhlaksi. Dan Anderssonin Luossan kerjäläisessä se alkaa näin:

”Jostain vuorten tuolta puolen, tuolta puolen kukkain laulun,

takaa sydämeni kuuman, jostain takaa tähtien

kuulen, joku kulkee kuiskii, houkuttaa ja pyytää mukaan,

sillä maata jota poljen koskaan omistaa voi en”