Hellä kapina

Leo Lindstedt

Hellä kapina

”Miks kannat meitä polkee, miks saappaat raatelee,

vaikoroivat ruusut ja haavans näyttävät”

Näin kirjoitti - ehkä itsestään - hellän kapinan herkkä kaunosielu Dan Andersson kääntämässäni runossa Soittoniekan hautajaissaatto.

Dan Andersson – tuo uneksija, panteisti ja työväenkin runoilija – kapinoi hellästi kuten saman kapinan suomalainen jälkeläinen Tommy Tabermann. He kapinoivat kaikkea sellaista vastaan joka tappaa rakkauden ihmisistä – epäoikeudenmukaisuutta, rahan valtaa, kovuutta ja tunteettomuutta vastaan. Herkkyyden, rakkauden, kauneuden, lämmön, ruusujen, metsälampien, meren ulapan puolesta - kestävä, hedelmällinen ja hellä kapina.

Ehkäpä Hyvinkäällä aikanaan toiminut Rakkauden yliopisto sai alkuvoimansa jostain samansuuntaisesta ja yritti auttaa ihmisiä varjojen valhemaailmasta auringon valoon, löytämään hyvän ja kauniin idean kuten Platonin luolavertauksessa.

Minun sielunmaisemaani Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat jättäneet umpeen kasvamattomat urat. Luen heitä alkukielillä ja tulen vakuuttuneeksi, että koskaan ei voi kirjoittaa liian kauniisti.

Soittoniekan hautauksen yllä siteeratussa kohdassa on toki kysymys Soittoniekka Ollen, Dan Anderssonin alter egon hautajaissaatosta. Olle, aurinkoinen aamu, ruusut ja apilat ilmentävät runossa hyvyyttä, unelmia ja kauneutta ja ehkä kengän kannat, saappaat tahtomattaankin kovuutta, välinpitämättömyyttä ja väärää valtaa.

Dan Andersson ja Tommy Tabermann ovat nukkuneet pois. Niin on myös rakas ystäväni. Jos joku olisi kaivannut housuja, hän olisi riisunut omansa ja ojentanut ne tarvitsijalle. Vaan ystäväni joutui ammatikseen hieromaan kauppaa. Se musersi hänen hellän kapinansa. Ei ole uneksijalle ja pyyteettömän hyvän etsijälle sijaa maailmassamme.

”Yli raivoisien vesien soi yö jo rukoukseen

sillä soittoniekka, uneksija kuollut on”

Miksi mykkyys hyvästä on elämän arkea? Miksi puhumme enemmänkin raskaista saappaista kuin villikukkain kaunistamasta maasta tai tanssista halki keväisen metsän? Moitimme toistemme virheitä, emme ylistä heidän sielunsa kauneutta, rohkeutta ja elämänkokemuksensa tuomaa viisautta ja kypsyyttä – sydämensivistystä.

Sanat ovat tekoja, mutta niin on sanattomuuskin. Sanattomuus on alistumista nykypahaan.

Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa kyseenalaistaa arvojaan ja asenteitaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää kääntää pettymykset voimavaraksi – rakentaa yhdessä arvokkaampi elämä itselle, läheisille – koko maailmalle.

Päästäkäämme unelmamme irti ja julki. Hellä kapina sulattaa maailman pahuuden temmellyskentästä aika hyvien ihmisten juhlaksi. Dan Anderssonin Luossan kerjäläisessä se alkaa näin:

”Jostain vuorten tuolta puolen, tuolta puolen kukkain laulun,

takaa sydämeni kuuman, jostain takaa tähtien

kuulen, joku kulkee kuiskii, houkuttaa ja pyytää mukaan,

sillä maata jota poljen koskaan omistaa voi en”