Muuttuuko ihminen

Leo Lindstedt

Muuttuuko ihminen

Nuorempana Hannu olisi antanut vaikka vaatteet päältään, jos joku olisi tarvinnut ja pyytänyt. Itse Hannu puolestaan pyysi, että pelikaverit tarjoisivat hänelle oluet. Ja kyllä he tarjosivat – olihan Hannu jälleen rehdillä esimerkillään johtanut joukkueensa voittoon. Hän ei osannut eikä halunnut laskea sen paremmin vaatteittensa kuin juomiensa oluttuoppien hintaa.

Ravintola Sillassa Hannu ja paras pelikaverinsa Lauri panivat aina illan päätteeksi jukeboksista soimaan Pauli Räsäsen Kotkan ruusun ja Taisto Ahlgrenin Pettäjän tien

Hannu ajautui kauppaopistoon ja sen jälkeen myyntimieheksi isoon firmaan, mies joka ei alun perin halunnut ymmärtää kaupankäynnistä yhtään mitään. Nyt kaupanhieronta, luvut ja prosentit olivat hänen ammatissaan pärjäämisen elinehto.

Ja kyllä sielunsa myymisestä myös ruhtinaallisesti palkittiin – palkkapussi kasvoi, samoin auto ja asunto. Asunto oli tosin nyt tyhjillään, vain naapurien kadehdittavana – ja myytävänä kun Seija lähti.

Ei ollut rajaa myöskään Hannun joululahjaksi saamilla konjakkipulloilla eikä työnantajan maksamilla messu- ja myyntimatkoilla.

* * *

Tallinnassa Hannu oppii että naisen ruumiinkin voi ostaa. Ljuba – vironvenäläinen asuu Koplissa, myy ja tarjoilee ruokaa ja juomaa päätepysäkin Heliennessa ja Sepan baarissa, asuu baarin takana. Myy itseään keskustan turistipyydyksissä ja ravintoloissa.

Ljuba pitää Hannusta ja Hannu Ljubasta. Hannu ei toki nauti nyt ensimmäistä kertaa Ljuban seurasta ja palveluista.

• Sinä olet myynyt sielusi, minä myyn ruumistani, Ljuba sanoo Hannulle. Siihen lauseeseen loppuu Hannun oppima käsitys kaupankäynnin kaikkivoipaisuudesta.

Hannu kaivaa kädet täristen esiin lompakkonsa sivulokerosta rypistyneen paperin. Hän ojentaa sen Ljuballe. Hannu pyytää Ljubaa lukemaan sen ääneen.

- Se maksaa sitten 200 kroonia, Ljuba hymyilee. Hannu kaivaa kroonit lompakostaan. Ljuba alkaa lukea.

LAPSUUDEN SANKARILLE

Mies, aikuinen mies

istuu valkoisessa muovisessa puutarhatuolissamme.

Hän on painanut kädet kasvoilleen, ja kyyristynyt.

Tiedän että hän itkee, näen hänen äänettömän nyyhkytyksensä.

Ruskea kaljapullo on kaatunut ruohikkoon.

Minä olen kahdeksan vuotta ja luotan tuohon mieheen

menisin hänen syliinsä, jos isäni olisi poissa

ja tarvitsisin lohdutusta.

Nyt hän tarvitsisi lohdutusta

mutta olen hämmentynyt

eikä kukan muukaan ota aikuista miestä syliinsä.

Ei kaatunut kaljapullokaan.

Olenko surullinen? Olen joskus, mutten koskaan niin surullinen,

kuin sinun epätoivosi, johon hukuttaudut.

Sinä uskoit niin paljon ihmiseen.

Miksi et usko itseesi?

• Siitä on viisi vuotta aikaa. Sain sen Laurilta, naapuriltani ja parhaalta pelikaveriltani. Hänen runoratsutyttärensä Johanna oli kirjoittanut sen 16-vuotiaana.

Ljuba antaa Hannulle takaisin runon ja rahat. Hän etsii käsilaukkunsa. Kaivaa sieltä vihon, etsii sivun. Ljuba pyytää Hannua lukemaan sen hänelle ääneen. Ja Hannu lukee.

Ljuba, Ljuba, sisareni

näytät niin kauniilta, onnelliselta

huomenna täytät kuusitoista vuotta

minä rakastan sinua - aina

Minua pelottaa

Mikä meitä odottaa

millä elämme kunniallisesti

kun muutamme äidin luota

Katso millä Ina elää

haluatko samaa

Minä rakastin Inaa

Ina minua, mutta sitten

• Ei ollut Inalla ja Ljuballa paljon vaihtoehtoja, kyllä Ljosha sen aavisti, Ljuba kuiskaa.

Kaupankäynti muuttuu koko yön ajatusten ja tunteiden vaihdoksi hotelli Bernissä. Bernin lämmin vastaanottovirkailija Kadri tietää toki Ljuban ammatin, mutta sisäänkirjoittaa hänet yhdessä Hannun huoneeseen. Ei ole Kadrista ruumiinsa myyvien moralistiksi, niin hyvin hän tuntee monen nuoren naisen elämäntilanteen.

Olisiko jokin muu sittenkin mahdollista kuin sielunsa ja ruumiinsa myyminen? Vaan mitä se maksaisi. Mikä olisi elämäntavan muutoksen hinta?

Sitä Hannu ja Ljuba pohtivat sen yön ja pari seuraavaa. Raitiovaunulla he menevät Kopliin ja Ljuban kotiin. Nadja-äidin radiossa Georg Ots laulaa:

Muuttuuko ihminen – ja mihin suuntaan.

Jos luottaa uskaltaa niin myöskin voittaa

ja löytää uuden ihmisen

Samalla kakkosen raitiovaunulla Hannu ja Ljuba matkaavat myös Sikupilliin. Siellä Ljosha korjaa Baar Majakan ulkoportaita. Ljosha halaa Ljubaa – siitä ei ole tulla loppua. Ljosha katsoo Hannua silmiin, katseet kohtaavat.

• Ensi viikolla menen laatoittamaan Jaamaturgin yleisökäymälää, Ljosha hymyilee. Äitikin saa osan palkastani ja on Ljubakin äitiä auttanut. Kuka sinä olet, Ljosha kysyy.

Hannu ei osaa vastata. Hän vain miettii, että onneksi hänellä oli Johannan kirjoittama runo mukanaan.

Muuttuuko ihminen?

Minun Finlandiani

Minun Finlandiani

Oi, Suomi kuule sydämesi ääntä

yhdessä rakennamme tämän maan

me emme sorru rahan vallan alle

vaik houkutus sen kihelmöi

Me naiset miehet uljaat nousemme jo

oikeutta kohtuutta puoltamaan

Oi, Suomen lapsi, kasva rohkeaksi

Nuoruutes viisaaksi sut opettaa

sa hoidat sairaat, vanhat, vammaiset

arvokkaasti täällä elämään

Sa ymmärrät et maailma yksi on

mustaa kättä puristat ystävän

Kaunis rakkaus

Leo Lindstedt

Kaunis rakkaus

Äiti oli huomannut muutoksen. Minusta oli tullut iloisempi ja puheliaampi. Oli kulunut vuosi siitä, kun isä kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli tullut lomamatkalta äidille ja minulle tuntemattoman miehen kanssa. Matkalla lentokentältä kotiin he ajoivat suoraan rekan alle. Isä kuoli heti, toinen mies matkalla sairaalaan.

Äiti arveli, että selviän vähitellen isän kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä. Hänen oma mielialansa vaihteli itsesyytöksistä vapautuneisuuteen. Äidin ja isän välit olivat kylmenneet viime vuosina. Oli paljastunut, että äidillä oli toinen mies työpaikallaan Åbo Akademissa. Se suhde päättyi isän kuolemaan.

Ainoana lapsena sain aikuisenakin osakseni äidin kaiken, ahdistavankin huomion. Äiti passasi minua välttääkseen kohtaamasta itseään, ajattelin.

Muutin omaan yksiöön Puutarhakadun päähän, ruman ruskeaan kerrostaloon jylhän harmaan Kakolan alapuolelle. Äiti tyytyi ratkaisuun. Sanoin, että siitä on lyhyt matka Patterihakaan, kävelymatka käydä toisiamme tervehtimässä.

- Pärjäätkö Pauli yksin, riittääkö palkkasi, osaatko sinä siivota, onko sinulla joku, joka käy auttamassa sinua, katso nyt housujesi prässejäkin, oletko laittanut ne kukalliset, punavihreät Marimekon verhot ikkunaan, miten jaksat uudessa työpaikassasi, eikö se ole raskasta, käykö siellä paljon juopuneita, hei, oletko sinä hieman hoikistunut?

Äidin kysymykset vyöryivät.

- Tuoksusta päätellen olet taas keittänyt Presidenttiä, keskeytin kysymysvyöryn. Äiti ei vielä tiennyt iloisuuteni varsinaista syytä.

Uudella asunnollani oli tärkeä rooli elämäni raikkaan sulostuttajan kohtaamisessa. Joka toinen viikko kuljimme samalla bussilla aamulla töihin keskustaan. Lähdimme samalta pysäkiltä. Minä jäin bussista pääpostin luona ja kävelin Ramadaan. Olin siellä tarjoilijana. Hän jatkoi matkaa.

Aluksi hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Hän istui usein itseään selvästi vanhemman naisen viereen. Myöhemmin selvisi, että he olivat töissä samassa paikassa, Wiklundin tavaratalossa.

Eräänä sateisena marraskuun aamuna hän odotti yksin bussia, kun tuli pysäkille. Minulla oli valtava, musta, isän vanha sateenvarjo. Rohkaisin mieleni ja tarjosin suojaa hänellekin. Hän suostui ujosti hymyillen tarjoukseeni. Katseemmekin kohtasivat. Pettymyksekseni hän istui bussissa taas työkaverinsa viereen. Miltähän tuo meikattu nainen näyttäisi naturellina, kirpeän hajuveden tuoksua ei voinut ohi mennessä jäädä huomaamatta.

Olin kuitenkin päässyt alkuun. Muistelin hänen kasvojaan ja silmiään. Vaaleat, sileät posket, siniset, mutta lämpimät silmät. Eivät ne ainakaan torjuneet. Samana iltana kävin parturissa ja aamulla ajoin partani tavallista huolellisemmin.

Menin hyvissä ajoin pysäkille. Niin tuli hänkin, ihan lähelleni.

- Tänään ei onneksi sada, hän sanoi.

- Ei niin, sain sanotuksi ja katselin hölmistyneenä sateenvarjoa vasemmassa kädessäni.

En ollut aikaisemmin kuullut hänen ääntään. Se soi pehmeänä ja hiljaisena, ei vastannut hänen kookasta ja ryhdikästä ulkoista olemustaan.

Huojuvassa bussissa jäimme seisomaan ja pidimme samasta tukitangosta kiinni. Mikaelin kirkon kohdalla äkkijarrutus sai hänet nojaamaan kevyesti kylkeeni. Käteni hikoilivat, mutta sain lopulta sanat suustani.

- Oletko nähnyt sen Kaurismäen uuden elokuvan?

- Ai sen, joka menee Dianassa?

- Niin, sen Kauas pilvet karkaavat?

Hänellä oli puhtaat, lähes klassiset kasvonpiirteet. Suora nenä, kapea leuka, syvällä olevat silmät ja taipuisa, pitkä, vaaleanruskea tukka. Ei mitään erityisen kaunista tai komeata, mutta minä olin lumoutunut.

Sovimme, että menemme illalla katsomaan tuota minunkin alaani koskevaa mestarillista tarinaa. En kehdannut kertoa, että olin se jo nähnyt. Ammattiosastomme oli järjestänyt ihan erillisen tilaisuuden. Tai oikeastaan liityin ammattiosastoon vasta nähtyäni elokuvan ja mentyäni sen jälkeiseen keskustelutilaisuuteen puoliksi Ramadan luottamusmiehen pakottamana. Havaitsin hänessäkin aivan uusia, ihailtavia piirteitä. Seuraavana päivänä menin itse sanomaan, että haluan liittyä liittoon.

Tuona iltana katsoimme miten valkokankaalla irtisanottavat arvotaan, miten elämän kolhimat ihmiset perustavat Työ -nimisen ravintolan, miten Peter von Bagh ei tilaakaan kateenkorvaa, vaan pullon Koskenkorvaa.. Minä toisen kerran, hän vasta ensimmäisen. Minua itketti Dianan toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Tiesin, että elokuvassa työttömäksi jätettyjen raitiovaununkuljettajan ja hovimestarin kotona piirongin päällä pikkupojan kuva oli Matti Pellonpään lapsuuden kuva. Elokuvassa poika oli kuollut kuten Matti Pellonpääkin, jonka piti alun perin esittää tuota raitiovaununkuljettajaa.

Olimme heti löytäneet yhteisen intohimon, elokuvan. Se selvisi Old Bankin pienessä sivupöydässä. Tummavaahtoisten Velkopopovits-olutlasien takana saimme rauhassa syventyä orastavaan rakkauteemme.

Hän ylisti elokuvan tarinaa välittämisen voimasta ja uuden ravintolan väkevästä nimestä. Minä ihailin elokuvan vanhan ravintolan Dubrovnikin tunnelmaa. Kati Outisen yksinkertaista kauneutta ylistäessäni hän meni hiukan vaivautuneeksi. Sain syyn ottaa hänen kätensä omaani, lohduttaa. Hänen kätensä oli melkein omani kokoinen, tunsin kuinka se vapisi ja vastasi puristukseeni. Katselimme toisiamme pitkään, toivoin ja pelkäsin yhtä aikaa.

Kävimme usein elokuvissa. Hän oli kantaa ottava. Hämähäkkinaisen suudelma kertoi kahden eri syistä vankilaan joutuneen miehen tarinan. Toinen oli vankilaan huumeista tuomittu homo ja toinen vasemmistolainen vapaustaistelija. Heidän suhteensa hitaassa kehittymisessä yhteisymmärrykseksi, luottamukseksi - ehkä rakkaudeksikin oli hänen mielestään jokin elämän perussanoma. Elokuvan loppu - lyhyt vapaus ja väkivaltainen kuolema - pelotti meitä molempia.

Hän oli myös armoitettu romantikko. Elokuvien suutelukohtauksissa hän painautui minua kohti. Tunsin hänen puhtaan tuoksunsa. Joskus hyväilimme toisiamme reidestä, jos kukaan ei ollut näkemässä.

Minun luokseni hän tuli ensimmäisen kerran nähtyämme Kieslovskin pakahduttavan "käskyelokuvan" eli Lyhyen elokuvan rakkaudesta. Viattoman ja pyyteettömän rakkauden vaikeus ja auki jäänyt kohtalo teki surulliseksi. Ennen kaikkea se kuitenkin opetti meitä olemaan leikkimättä toisen tunteilla. Keskinäiset hyväilymme olivat edenneet vaiheeseen, missä usko rakkauden kaikkivoipaisuuteen oli ylimmillään.

Itsenäisyyspäivänä äiti tuli kylään.

- Sinulla on siistiä ja viihtyisää, hän sanoi. Onko sinulla joku, jonka vuoksi pidät paikat kunnossa? Et kai sinä nyt minua varten ole laittanut tuota ihanaa pitsiliinaa ja kiillottanut lattiankin niin että ihan häikäisee?

- Tavallaan, ja usein me yhdessä kokkaamme pizzaa. Höysteeksi panemme savusilakoita, homejuustoa ja mustia oliiveja. Vaikka ei hän kyllä mikään talousihme ole. Käymme yhdessä nakkikioskillakin, vastaan hämilläni. Mieleni teki kertoa enemmänkin, mutta olin jo oppinut, mikä taito äidillä oli sekaantua asioihini

Äiti kutsuu meidät sunnuntaiksi lounaalle. - Laitan lammaskaalikeittoa, niin että naapuritkin tuntevat hajusta mitä syömme, äiti hehkuttaa. Sanon etten voi luvata toisen puolesta, mutta että kerron kutsusta.

Aamulla kerron rakkaalleni kutsusta. Hän lupaa vastata illalla. Tiedän vastauksen myönteiseksi. Epävarmuus kalvaa kuitenkin meitä kumpaakin.

Työssä muistelen sykähdyttäviä elokuvakeskustelujamme. Huomaan hyräileväni

On tässä kaupungissa vaikeaa,

kun jonkun löytää, jota rakastaa

Ei täällä rakkautta näyttää saa,

se täytyy salata ja vaientaa

Työkaverini kiusoittelevat hyväntahtoisesti.

• Ehkä se on Paulillekin hyvä löytää joku vakinainen, sanoo luottamusmies, tuo tosi iso, raavas, mutta lämmin mies hymyillen rohkaisevasti. Punastun mielihyvästä. Tunnen että minut hyväksytään.

* * *

Äitini kutsu saa aikaan myös ensimmäisen riitamme. Mitä veisimme äidilleni. Minä ehdotan suklaarasiaa, mutta Raimon mielestä taas ruusukimppu olisi sopivampi. Pääsemme sovintoon. Ostamme punaisilla ruusuilla koristellun suklaarasian.