Leo Lindstedt
Kaunis rakkaus
Äiti oli huomannut muutoksen. Minusta oli tullut iloisempi ja puheliaampi. Oli kulunut vuosi siitä, kun isä kuoli auto-onnettomuudessa. Hän oli tullut lomamatkalta äidille ja minulle tuntemattoman miehen kanssa. Matkalla lentokentältä kotiin he ajoivat suoraan rekan alle. Isä kuoli heti, toinen mies matkalla sairaalaan.
Äiti arveli, että selviän vähitellen isän kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä. Hänen oma mielialansa vaihteli itsesyytöksistä vapautuneisuuteen. Äidin ja isän välit olivat kylmenneet viime vuosina. Oli paljastunut, että äidillä oli toinen mies työpaikallaan Åbo Akademissa. Se suhde päättyi isän kuolemaan.
Ainoana lapsena sain aikuisenakin osakseni äidin kaiken, ahdistavankin huomion. Äiti passasi minua välttääkseen kohtaamasta itseään, ajattelin.
Muutin omaan yksiöön Puutarhakadun päähän, ruman ruskeaan kerrostaloon jylhän harmaan Kakolan alapuolelle. Äiti tyytyi ratkaisuun. Sanoin, että siitä on lyhyt matka Patterihakaan, kävelymatka käydä toisiamme tervehtimässä.
- Pärjäätkö Pauli yksin, riittääkö palkkasi, osaatko sinä siivota, onko sinulla joku, joka käy auttamassa sinua, katso nyt housujesi prässejäkin, oletko laittanut ne kukalliset, punavihreät Marimekon verhot ikkunaan, miten jaksat uudessa työpaikassasi, eikö se ole raskasta, käykö siellä paljon juopuneita, hei, oletko sinä hieman hoikistunut?
Äidin kysymykset vyöryivät.
- Tuoksusta päätellen olet taas keittänyt Presidenttiä, keskeytin kysymysvyöryn. Äiti ei vielä tiennyt iloisuuteni varsinaista syytä.
Uudella asunnollani oli tärkeä rooli elämäni raikkaan sulostuttajan kohtaamisessa. Joka toinen viikko kuljimme samalla bussilla aamulla töihin keskustaan. Lähdimme samalta pysäkiltä. Minä jäin bussista pääpostin luona ja kävelin Ramadaan. Olin siellä tarjoilijana. Hän jatkoi matkaa.
Aluksi hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota. Hän istui usein itseään selvästi vanhemman naisen viereen. Myöhemmin selvisi, että he olivat töissä samassa paikassa, Wiklundin tavaratalossa.
Eräänä sateisena marraskuun aamuna hän odotti yksin bussia, kun tuli pysäkille. Minulla oli valtava, musta, isän vanha sateenvarjo. Rohkaisin mieleni ja tarjosin suojaa hänellekin. Hän suostui ujosti hymyillen tarjoukseeni. Katseemmekin kohtasivat. Pettymyksekseni hän istui bussissa taas työkaverinsa viereen. Miltähän tuo meikattu nainen näyttäisi naturellina, kirpeän hajuveden tuoksua ei voinut ohi mennessä jäädä huomaamatta.
Olin kuitenkin päässyt alkuun. Muistelin hänen kasvojaan ja silmiään. Vaaleat, sileät posket, siniset, mutta lämpimät silmät. Eivät ne ainakaan torjuneet. Samana iltana kävin parturissa ja aamulla ajoin partani tavallista huolellisemmin.
Menin hyvissä ajoin pysäkille. Niin tuli hänkin, ihan lähelleni.
- Tänään ei onneksi sada, hän sanoi.
- Ei niin, sain sanotuksi ja katselin hölmistyneenä sateenvarjoa vasemmassa kädessäni.
En ollut aikaisemmin kuullut hänen ääntään. Se soi pehmeänä ja hiljaisena, ei vastannut hänen kookasta ja ryhdikästä ulkoista olemustaan.
Huojuvassa bussissa jäimme seisomaan ja pidimme samasta tukitangosta kiinni. Mikaelin kirkon kohdalla äkkijarrutus sai hänet nojaamaan kevyesti kylkeeni. Käteni hikoilivat, mutta sain lopulta sanat suustani.
- Oletko nähnyt sen Kaurismäen uuden elokuvan?
- Ai sen, joka menee Dianassa?
- Niin, sen Kauas pilvet karkaavat?
Hänellä oli puhtaat, lähes klassiset kasvonpiirteet. Suora nenä, kapea leuka, syvällä olevat silmät ja taipuisa, pitkä, vaaleanruskea tukka. Ei mitään erityisen kaunista tai komeata, mutta minä olin lumoutunut.
Sovimme, että menemme illalla katsomaan tuota minunkin alaani koskevaa mestarillista tarinaa. En kehdannut kertoa, että olin se jo nähnyt. Ammattiosastomme oli järjestänyt ihan erillisen tilaisuuden. Tai oikeastaan liityin ammattiosastoon vasta nähtyäni elokuvan ja mentyäni sen jälkeiseen keskustelutilaisuuteen puoliksi Ramadan luottamusmiehen pakottamana. Havaitsin hänessäkin aivan uusia, ihailtavia piirteitä. Seuraavana päivänä menin itse sanomaan, että haluan liittyä liittoon.
Tuona iltana katsoimme miten valkokankaalla irtisanottavat arvotaan, miten elämän kolhimat ihmiset perustavat Työ -nimisen ravintolan, miten Peter von Bagh ei tilaakaan kateenkorvaa, vaan pullon Koskenkorvaa.. Minä toisen kerran, hän vasta ensimmäisen. Minua itketti Dianan toiseksi viimeisellä penkkirivillä. Tiesin, että elokuvassa työttömäksi jätettyjen raitiovaununkuljettajan ja hovimestarin kotona piirongin päällä pikkupojan kuva oli Matti Pellonpään lapsuuden kuva. Elokuvassa poika oli kuollut kuten Matti Pellonpääkin, jonka piti alun perin esittää tuota raitiovaununkuljettajaa.
Olimme heti löytäneet yhteisen intohimon, elokuvan. Se selvisi Old Bankin pienessä sivupöydässä. Tummavaahtoisten Velkopopovits-olutlasien takana saimme rauhassa syventyä orastavaan rakkauteemme.
Hän ylisti elokuvan tarinaa välittämisen voimasta ja uuden ravintolan väkevästä nimestä. Minä ihailin elokuvan vanhan ravintolan Dubrovnikin tunnelmaa. Kati Outisen yksinkertaista kauneutta ylistäessäni hän meni hiukan vaivautuneeksi. Sain syyn ottaa hänen kätensä omaani, lohduttaa. Hänen kätensä oli melkein omani kokoinen, tunsin kuinka se vapisi ja vastasi puristukseeni. Katselimme toisiamme pitkään, toivoin ja pelkäsin yhtä aikaa.
Kävimme usein elokuvissa. Hän oli kantaa ottava. Hämähäkkinaisen suudelma kertoi kahden eri syistä vankilaan joutuneen miehen tarinan. Toinen oli vankilaan huumeista tuomittu homo ja toinen vasemmistolainen vapaustaistelija. Heidän suhteensa hitaassa kehittymisessä yhteisymmärrykseksi, luottamukseksi - ehkä rakkaudeksikin oli hänen mielestään jokin elämän perussanoma. Elokuvan loppu - lyhyt vapaus ja väkivaltainen kuolema - pelotti meitä molempia.
Hän oli myös armoitettu romantikko. Elokuvien suutelukohtauksissa hän painautui minua kohti. Tunsin hänen puhtaan tuoksunsa. Joskus hyväilimme toisiamme reidestä, jos kukaan ei ollut näkemässä.
Minun luokseni hän tuli ensimmäisen kerran nähtyämme Kieslovskin pakahduttavan "käskyelokuvan" eli Lyhyen elokuvan rakkaudesta. Viattoman ja pyyteettömän rakkauden vaikeus ja auki jäänyt kohtalo teki surulliseksi. Ennen kaikkea se kuitenkin opetti meitä olemaan leikkimättä toisen tunteilla. Keskinäiset hyväilymme olivat edenneet vaiheeseen, missä usko rakkauden kaikkivoipaisuuteen oli ylimmillään.
Itsenäisyyspäivänä äiti tuli kylään.
- Sinulla on siistiä ja viihtyisää, hän sanoi. Onko sinulla joku, jonka vuoksi pidät paikat kunnossa? Et kai sinä nyt minua varten ole laittanut tuota ihanaa pitsiliinaa ja kiillottanut lattiankin niin että ihan häikäisee?
- Tavallaan, ja usein me yhdessä kokkaamme pizzaa. Höysteeksi panemme savusilakoita, homejuustoa ja mustia oliiveja. Vaikka ei hän kyllä mikään talousihme ole. Käymme yhdessä nakkikioskillakin, vastaan hämilläni. Mieleni teki kertoa enemmänkin, mutta olin jo oppinut, mikä taito äidillä oli sekaantua asioihini
Äiti kutsuu meidät sunnuntaiksi lounaalle. - Laitan lammaskaalikeittoa, niin että naapuritkin tuntevat hajusta mitä syömme, äiti hehkuttaa. Sanon etten voi luvata toisen puolesta, mutta että kerron kutsusta.
Aamulla kerron rakkaalleni kutsusta. Hän lupaa vastata illalla. Tiedän vastauksen myönteiseksi. Epävarmuus kalvaa kuitenkin meitä kumpaakin.
Työssä muistelen sykähdyttäviä elokuvakeskustelujamme. Huomaan hyräileväni
On tässä kaupungissa vaikeaa,
kun jonkun löytää, jota rakastaa
Ei täällä rakkautta näyttää saa,
se täytyy salata ja vaientaa
Työkaverini kiusoittelevat hyväntahtoisesti.
Ehkä se on Paulillekin hyvä löytää joku vakinainen, sanoo luottamusmies, tuo tosi iso, raavas, mutta lämmin mies hymyillen rohkaisevasti. Punastun mielihyvästä. Tunnen että minut hyväksytään.
* * *
Äitini kutsu saa aikaan myös ensimmäisen riitamme. Mitä veisimme äidilleni. Minä ehdotan suklaarasiaa, mutta Raimon mielestä taas ruusukimppu olisi sopivampi. Pääsemme sovintoon. Ostamme punaisilla ruusuilla koristellun suklaarasian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti